Tämä on vastaus siihen kun eräs vanha ystäväni mietti, että onkohan rakkaus enää edes mahdollista kiireisessä arjessa. Jäin itsekin sitä hetkeksi miettimään. Ja sitten kirjoitin vastauksen.

Se on mahdollista aina iltaisin.

Kun päivä alkaa painaa päätänsä alas ja hämärä verhoineen istuu hetkeks viereen.

Silloin voin sanoa sen ääneen, hyvin hiljaa, silti toinen kuulee sen, hyväksyy sen, ja painautuu lähemmäs.

Eikä päivän kiire siinä hetkessä enää kosketa juoksujaloillaan, vaan annan hämärän hivelyn tuntua iholla.

Nähdä yöeläinten lennon editse nauravan kuu-ukon,

   joka kalpealla valollaan valaisee meitä tämän yhden elämän mittaisia

… ja toisen painautuessa vieläkin lähemmäs, niin silloin se on aina mahdollista.

Niissä pienissä ohitsekiitävissä hetkissä, joista otan aina kiinni ennen kuin ne pääsevät karkuun.

Niissä sekunninmurto-osissa, valon ja varjon välissä, niin silloin se on aina mahdollista.

Silloin voin sanoa sen ääneen, hyvin hiljaa, silti toinen kuulee sen, hyväksyy sen, ja painautuu lähemmäs.